Työehtokoordinaation tukipylväät huojuvat – mitä tilalle?

Metsäteollisuuden päätös lopettaa työehtosopimustoiminta sisältää selkeitä riskejä alan yrityksille ja palkansaajille.

Alakohtaisen vaikutuksen lisäksi päätös voi vaikuttaa työmarkkinoihin myös laajemmin. Jos palkkakehitys erkaantuu keskeisen vientialan sisällä, työehtojen koordinaatio vientialojen ja muiden alojen välillä muuttuu entistä vaikeammaksi. Se olisi harmi, koska työehtojen koordinaatiosta on selviä hyötyjä.

Koordinaation tarve on yleisesti tunnustettu

Tarve koordinoida työehtoja on yleisesti tunnustettu. Esimerkiksi OECD:n Employment Outlook 2018 raportissa todetaan, että koordinoitu työehtoneuvottelu on yhteydessä korkeampaan työllisyyteen, alhaisempaan työttömyyteen ja pienempiin tuloeroihin. Täysin hajautettu yrityskohtainen malli on vertailussa heikoin.

Aivan toisenlainen auktoriteetti tähän on Ruotsin entisen valtiovarainministerin Anders Borgin ja VATT:n silloisen ylijohtajan ja nykyisen kansanedustajan Juhana Vartiaisen ”Strategia Suomelle” vuodelta 2015. Raportissa suhtaudutaan hyvin epäilevästi palkkaneuvotteluiden hajauttamiseen: ”Mikään vankka tutkimustieto ei tue olettamaa, jonka mukaan tuottavuuden kasvu olisi vahvempaa sellaisissa maissa, joissa palkoista neuvotellaan paikallisesti”. Raportissa pidetään selvänä, että ”pohjoismaissa on pysyvä tarve ylläpitää kansallista palkkakoordinaatiota, joko keskittämisen tai palkkanormin muodossa”.

Koordinaation ohella Borgin ja Vartiaisen raportissa toki peräänkuulutetaan myös enemmän paikallisia ja yksilöllisiä palkkaneuvotteluita, mutta raportin ajattelutavassa paikallinen sopiminen olisi lähinnä vain tapa jakaa palkkapotti. Keskimääräinen palkkakehitys kuitenkin määräytyisi valtakunnallisissa ja koordinoiduissa neuvotteluissa. 

Vientivetoinen työmarkkinamalli – ns. Suomen malli, os. Ruotsin malli

Viime vuosina erityisesti vientialat ovat pyrkineet edistämään palkkaneuvotteluiden ns. Suomen mallia, jossa kaikkien alojen palkankorotukset linkitetään keskeisten vientialojen korotuksiin. Tarkoitus on luoda malli, jossa turvataan kilpailukyvyn turvaava koordinaatio ilman keskitettyä sopimista. Suomen mallin sijaan voisi ehkä puhua Ruotsin mallista, koska kyse on käytännössä Ruotsissa omaksutun mallin soveltamisesta Suomeen.

Koordinaatiotarpeen taustalla on ainakin kaksi keskeistä ajatusta. Ensinnäkin palkankorotukset muilla aloilla vaikuttavat myös viennin kilpailukykyyn esimerkiksi verojen ja välituotteiden hintojen kautta. Sen takia kilpailukyvyn turvaamiseksi ei riitä se, että viennin sisällä tehdään kilpailukyvyn huomioivia ratkaisuja. Toinen argumentti koordinaation puolesta on se, että vientialojen kyky houkutella osaavaa työvoimaa heikkenee, jos sisämarkkina-alat nostavat palkkoja jatkuvasti nopeammin.

On huomioarvoista, että molempien argumenttien taustalla on oikeastaan viennin tarpeet – sen hintakilpailukyky ja työvoiman saatavuus. Suomi on riippuvainen viennistä, eli sitä kautta kyse on koko maan yhteisestä intressistä, mutta silti työehtokoordinaation välittömät hyödyt tulevat vientialoille. Siksi onkin luontevaa, että erityisesti vientialat ovat edistäneet Suomen mallia. Toisaalta koordinaation toimivuus riippuu nimenomaan muista aloista, jonka takia sen onnistuminen edellyttäisi laajempaa sitoutumista.

Suomen mallin ja koordinaation rakentaminen on Suomessa jäänyt turhan paljon vientialojen keskinäiseksi tekemiseksi. Laaja sitoutuminen koordinaatioon edellyttäisi yhdessä tekemistä ja kaikkien alojen osallistamista prosessiin. Sen takia olisi mielestäni tärkeää luoda sellaisia instituutioita ja neuvottelumekanismeja, jotka tukisivat koordinaatioon sitoutumista. 

Neuvotteluiden hajauttaminen vaikeuttaa koordinaatiota

Elinkeinoelämän päätös lopettaa keskitetyt neuvottelut ja nyt Metsäteollisuus ry:n päätös lopettaa sektorikohtaiset työehtoneuvottelut ovat molemmat askeleita kohti hajautetumpaa neuvottelua.

Keskitetyt tupot olivat vahva keino sitouttaa kaikki alat koordinoituun palkkakehitykseen. Tupoissa korotustaso mitoitettiin kansantalouden ja viennin kantokyvyn mukaan. Koordinaation tukena oli valtiovallan ehdollisia vastaantuloja, jotka loivat vahvan kannustimen liittyä sopimukseen. 

Keskitetyissä sopimuksessa oli usein erilaisia palkkatasa-arvoa tukevia elementtejä, kuten euromääräisiä korotuksia tai matalapalkkaeriä, jotka lisäsivät ratkaisun yleistä hyväksyttävyyttä. Iso merkitys oli myös sillä, että tupot ja niitä seuranneet keskitetyt sopimukset neuvoteltiin keskusjärjestöjen kesken, jolloin kaikki keskeiset liitot olivat tasavertaisesti mukana vaikuttamassa neuvotteluihin. Vaikka korotustaso käytännössä asetettiin viennin kantokyvyn mukaan, myös kotimarkkina-alat perustellusti kokivat, että he pystyivät vaikuttamaan lopputulokseen. Osallistuminen prosessiin helpotti sitoutumista lopputulokseen.

Sen jälkeen, kun EK päätti lopettaa keskitetyt sopimukset, vastaava koordinaatio on yritetty rakentaa ilman keskitetyn sopimuksen tuomaa runkoa ja siihen liittyviä sitouttamismekanismeja. Toistaiseksi työnantajien ja palkansaajien sisäinen koordinaatio on tuottanut tältä osin kohtuullisia tuloksia. Palkansaajapuolella on haluttu varmistaa kaikille aloille vähintään viennin asettaman tason suuruiset korotukset, kun taas työnantajapuolella on haluttu varmistaa, ettei kukaan mene siitä yli. Palkkanormi ei ole ollut kumpaankaan suuntaan täysin pitävä, mutta pääasiassa koordinaatio on toiminut.

Tilanne vaikeutuu kuitenkin olennaisesti, jos metsäteollisuudessa alakohtaiset työehtosopimukset loppuvat ja yrityskohtaisissa neuvotteluissa korotustasot erkaantuvat. Silloin ei enää olisi yhtä vientialojen asettamaa palkkanormia, joka toimisi koordinaation kiinnekohtana. Jos viennissä on monenlaisia palkankorotustasoja, on vaikea perustella minkä takia kotimarkkina-aloilla pitäisi sitoutua johonkin tiettyyn tasoon. Selkeän vientinormi puute veisi pohjan koordinaatioilta, jonka tarkoitus on tukea viennin toimintaedellytyksiä. 

Informaatio-ohjauksen vahvistaminen voisi olla ratkaisu, mutta sitäkin työnantajat murentavat

Työnantajien oma toiminta siis monella tapaa vaikeuttaa koordinaation toteutumista. Jos kuitenkin uskomme muun muassa vientialojen, OECD:n ja Vartiainen ja Borgin johtopäätöksiä, niin tarve koordinaatiolle on pysyvä. Neuvotteluiden hajaantuessa päätöksentekijöitä on entistä enemmän, mikä lähtökohtaisesti vaikeuttaa koordinaatiota. Sen takia tarve koordinaatiota tukeville instituutioille korostuu. Jos vientialojen asettama palkkanormi hämärtyy, koordinaatio kaipaa tuekseen entistä vahvemmin muuta informaatio-ohjausta.

Anders Borg ja Juhana Vartiainen toivovat Ruotsin mallin mukaisesti ”palkanmuodostusraportin” laatimista, jossa informaatio-ohjauksella selkeytettäisiin palkkaneuvottelujen lähtökohtia. Palkka- ja tuottavuuskehityksen arvioimisen ohella raportissa voisi kuvata erilaisten palkankorotusten vaikutuksia mm. työllisyyteen ja työttömyyteen. He visioivat tätä tehtävää valtiovarainministeriön yhteydessä toimivalle tulo- ja kustannusselvitystoimikunnalle, tukusetolle, jossa on edustettuna myös työmarkkinakeskusjärjestöt, muita etujärjestöjä, Tilastokeskus ja Suomen Pankki.

Nykyisellään tukuseton tehtävänä on laatia taloudellisia selvityksiä ja laskelmia kansantalouden sekä tulojen ja kustannusten kehityksestä, sekä seurata työmarkkinaratkaisujen toteutumista ja niiden vaikutuksia ottamalla huomioon kustannuskilpailukyvyn asettamat vaatimukset sekä työmarkkinoiden toimivuus.

Palkanmuodostusraportti sopisi tämän toimeksiannon jatkoksi luontevasti. Viime vuosina tukuseton raportti on valtaosin vain paketoinut valtiovarainministeriön ennusteen uuteen muotoon, mutta toimintaa voisi kehittää sellaiseksi, että toimikunta arvioisi ja ottaisi kantaa laajemmin kilpailukykyyn ja palkankorotusten vaikutuksiin.

Ikävä kyllä tukusetosta ei ole ottamaan tätä tehtävää vastaan, koska EK:n vaatimuksesta tämäkin instituutio ollaan lopettamassa. Työnantajien tavoite näyttää olevan lopettaa kaikki instituutiot, jotka mitenkään liittyvät valtakunnallisiin työehtoneuvotteluihin. Tämä on mielestäni lyhytnäköistä, koska nämä instituutiot ovat tärkeitä koordinoidun ja kansantalouden kantokyvyn mukaisten työmarkkinaratkaisujen tekemisessä. 

Tukuseto on perustettu vuonna 2008, mutta sen juuret ulottuvat paljon pidemmälle. Se on vuonna 1972 perustetun tulopoliittisen selvitystoimikunnan suora seuraaja. Tuposeton historiaa läpikäyvän artikkelin perusteella toiminta on kuitenkin muuttunut selvästi vuosikymmenten aikana. Aiempien vuosikymmenien monipäiväisistä kalastus- tai ulkomaanmatkoista ei ole tietoakaan. Viime vuosina tukuseto on määräaikaisraporttiensa ohella tehnyt vain yhden yksipäiväisen matkan Ruotsiin perehtymään palkkanormiin muodostumiseen. Se oli hyödyllinen matka, joka ainakin minut vakuutti siitä, että koordinoitu työmarkkinamalli ei synny tyhjästä, vaan vaatii koordinaatiota tukevia instituutioita ympärilleen.

Mitä tilalle? 

Työnantajat heikentävät työehtojen koordinaatiota montaa kautta. Keskitetyt sopimukset lakkautetaan, alakohtaisia työehtosopimuksia vähennetään ja jopa tukuseton tuottama vaatimaton informaatio-ohjaus lakkautetaan.

Tämä on ristiriitaista, koska vientivetoinen koordinoitu Suomen malli on ollut nimenomaan työnantajien tavoitteena. Kollektiivinen ja koordinoitu työehtoneuvottelu on myös palkansaajien ja laajemmin Suomen etu. Työnantajien ajaessa alas nykyisiä koordinaation tukipilareita pitää luoda tilalle uusia.

Jos EK ei pysty sitoutumaan edes yhteisen talouden tilannekuvan luomiseen tukuseton kaltaisen työryhmän kautta, niin yksi vaihtoehto olisi viedä tukuseton vanhaa roolia ja laajempaa vastuuta ruotsalaistyyppisestä palkanmuodostusraportista valtakunnansovittelijan toimistolle. Se edellyttäisi sitä, että toimistoa vahvistettaisiin ekonomistiosaamisella. Tällainen laajennettu osaaminen voisi olla hyödyksi myös varsinaisessa sovittelutoimessa. Tätä samaa on toki ehdotettu jo aiemminkin, mutta tukuseton alasajo ja metsäteollisuuden työehtosopimuksen poistuminen lisäisivät tarvetta tällaiselle tietopohjan vahvistamiselle.

Sovittelijantoimistossa ei tarvitsisi tehdä omaa ennustetta. Työehtoneuvotteluiden pohjalle tarvittavaa talouden tilannekuvaa voisi muodostaa muiden tekemiä talousennusteita koostamalla ja jatkojalostamalla. Tukuseto on omassa toiminnassaan tukeutunut lähinnä valtiovarainministeriön ja pieneltä osin EU:n komission ennusteisiin. Näiden ohella esimerkiksi kotimaisten tutkimuslaitosten, Suomen Pankin ja EKP:n ennusteita voisi hyödyntää. 

Muitakin ratkaisuja varmasti on. Joka tapauksessa uskon, että Suomessa kuten muissakin pohjoismaissa, on pysyvä tarve kollektiiviselle ja koordinoidulle palkkaneuvottelulle. On mielestäni työnantajilta lyhytnäköistä purkaa kaikkia näihin liittyviä instituutioita, mutta jos näin tapahtuu, niin pitää miettiä millä ne sitten korvataan.