Koivistolle tulopolitiikka oli työkalu, ei opinkappale

Blogi 16.05.2017 12:45 Bergholm Tapio
SAK:n erikoistutkija Tapio Bergholm

Mauno Koivisto oli valtionvarainministerinä, pääministerinä, Suomen Pankin pääjohtajana ja tasavallan presidenttinä keskeinen toimija talous- ja työmarkkinapolitiikassa. Koiviston suhde talouspolitiikkaan, ammattiyhdistysliikkeeseen ja palkkapolitiikkaan oli käytännöllinen. Hän pyrki inflaation hillintään ja vakaaseen talouskasvuun. 

Tulopolitiikka ei ollut Mauno Koivistolle opinkappale vaan käytännöllisten ongelmien ratkaisuun tarvittaessa soveltuva työkalu. Hän oli tulopolitiikan sisään ajaja, soveltaja ja puolustaja. Koivisto oli myös tulopolitiikan arvostelija, kun laajat keskitetyt ratkaisut eivät edistäneet talouskasvua, työrauhaa eivätkä inflaation torjuntaa.

Hyvän ystävänsä Timo Helelän ja kansainvälisen talouskeskustelun innoittamana Paasion hallituksen valtionvarainministerinä toiminut Mauno Koivisto edisti tulopoliittisten neuvottelujen aloittamista vuoden 1967 suuren devalvaation jälkeen. Hän piti Suomen teollisuutta konkurssikypsänä, joten suurille nimellispalkkojen korotuksille ei ollut sijaa. Valtiovarainministeri Koivisto vetosi ammattiyhdistysliikkeeseen, mutta samalla uhkasi, että hallitus kulkee omaa tietään, jos järjestöt eivät piittaa hallituksen näkökannoista.

Keijo Liinamaan vetämät neuvottelut olivat hitaat ja vaikeat. Niiden aikana Mauno Koivisto siirtyi Suomen Pankin pääjohtajaksi. SAK:n esitettyä raha- ja tulopolitiikan yhteensovittamista Koivisto korosti, että niukempiin palkankorotuksiin tyytymällä ammattiyhdistysliike saisi vastineeksi talouspoliittista vaikutusvaltaa.

Melko sekavien vaiheiden jälkeen syntynyt tulosopimus (Liinamaa I) purki kolmivuotisiin työehtosopimuksiin kirjatun indeksiautomaatin, joka olisi suuren devalvaation jälkeen aloittanut vauhdikkaan inflaatiokierteen. Työehtosopimusten mukaisista palkankorotuksista luopuminen herätti hämmästystä ulkomaillakin.

Ay-liikkeen asema parani kertaheitolla

Uusien rakenteiden luojat eivät voineet ennakoida, kuinka suurta muutosta he olivat tekemässä.  Mauno Koivisto ja myös valtiovallan ja tärkeimpien etujärjestöjen edustajat mielsivät syntyneen ratkaisun tilapäiseksi poikkeusjärjestelyksi. Poikkeustilanteessa syntynyt tulopoliittinen ratkaisu paransi ammattiyhdistysliikkeen asemaa kuitenkin pysyvästi.

Pääministerinä Mauno Koivisto pääsi vuosina 1968–1970 nauttimaan suuren devalvaation ja tulopoliittisten ratkaisujen varmistamien maltillisten palkankorotusten sekä hyvän työrauhan vauhdittamasta talouskasvusta ja valtiotalouden vahvistumisesta. Työllisyys parani ripeästi, mutta viivästyneen rakennemuutoksen vuoksi useat suomalaiset löysivät työpaikkansa ja tulevaisuutensa Suomen rajojen ulkopuolelta. 

Koivisto pohti 1970-luvun alussa, oliko hallitus ja Suomen Pankki antaneet etujärjestöille liikaa vaikutusvaltaa talous- ja rahapolitiikkaan. Tässä taustalla oli varmasti hänen kriittinen arvionsa UKK-sopimuksesta, joka nosti rajusti alimpia palkkoja, vauhditti palkkainflaatiota ja turvasi poikkeuksellisen heikosti työrauhan.

Koivisto kätilöi Matti Pekkasen ensimmäisen tupon

Mauno Koivisto palasi pääministeriksi vuonna 1979. Keskustapuolue yritti katkaista hallitustaipaleen vaatimalla kohtuutonta korotusta maataloustuloon. Kun tulopoliittinen sopimus jäi syntymättä keväällä 1980, hallitus joutui kahden kesken sopimaan Maataloustuottajain Keskusliiton MTK:n kanssa maataloustulosta. Sdp:n johto arvioi, että pääministeri antoi neuvotteluissa liikaa periksi maataloustuottajille.

Keskustapuolueen ja oman puolueensa ristituleen joutunut Koivisto haki tukea SAK:n sosialidemokraateista. Tulopoliittinen kokonaisratkaisu voisi kerralla sitoa MTK:n ja keskustapuolueen kohtuullisempaan maataloustuloon. Pääministeri Koivisto nimitti omalla päätöksellään Matti Pekkasen rakentamaan tulopoliittisen ratkaisun, jonka sosiaalipoliittisista ratkaisuista syntynyt kiista oli kaataa hallituksen.

Koivisto onnistui muuntamaan hallituksen sisäisen kriisin parlamentaarisen hallituksen ja presidentti-instituution väliseksi perustuslailliseksi yhteenotoksi. Voitto tässä periaatekiistassa on jättänyt katveeseen sen, että Koivisto oli Pekkasen ensimmäisen tulopoliittisen sopimuksen kätilö.

Koivisto paimensi ajoittain myös presidenttinä työnantaja- ja palkansaajapuolta laajapohjaisen tulopoliittisen ratkaisun karsinaan. Hän esimerkiksi vetosi uudenvuodenpuheessaan 1990 SAK:n kertaalleen kaataman tulopoliittisen ratkaisun puolesta. Metalliliitto palasikin neuvottelupöytään ja kuolleeksi luultu tulopolitiikka heräsi henkiin. 

Tapio Bergholm, kirjoittaja työskentelee SAK:ssa erikoistutkijana