Velkajarrusta ei saa muodostua hyvinvointijarrua

Suu säkkiä myöten, sanoo vanha suomalainen sananlasku. Tulot ja menot pitää olla tasapainossa niin kotitaloudessa kuin valtiontaloudessa. Velkajarrumenettelyn tarkoitus ja tavoitteet on helppo ymmärtää, mutta onko ajoitus sopiva ja saattaako mekanismi kääntyäkin alkuperäisiä tavoitteitaan vastaan?

Velkajarrumenettelyn ongelmana ei ole se, etteikö julkista taloutta pitäisi vahvistaa, vaan se, pakotetaanko nyt säästämään väärästä paikasta ja väärään aikaan.

Sote-palveluihin menee noin 30 prosenttia valtion menoista, eli yli kymmenen miljardin säästöjä on vaikea kaapia kasaan kuristamatta sote-palveluja. Ne eivät kuitenkaan ole pelkkä menoerä, vaan investointi ihmisten työ- ja toimintakykyyn: kun hoitoon pääsee ajoissa, sairauspoissaolot lyhenevät, työurat pitenevät sekä raskaampien ja kalliimpien palvelujen tarve vähenee. Jos taas hoitojonot vielä nykyisestä kasvavat ja palvelupisteet harvenevat, eivät kustannukset katoa, mikäli hyvinvointiyhteiskuntaa halutaan Suomessa pitää yllä – ongelmat pahenevat ja niiden hoito muuttuu kalliimmaksi, työkyky menetetään pysyvästi.

Terveyden ja työkyvyn investoinneista leikkaaminen on kuin pistäisi munivan kanan pataan: saadaan hetken helpotus ruokahuoltoon, mutta jo huomenna saattaa kaduttaa ja tulee kanaa ikävä.

Hyvinvointialueilla on rakennemuutokset saatu toteutettua suhteellisen hyvin, mutta palvelujen kehittämistyö kustannustehokkammaksi ja vaikuttavammaksi on vielä kesken. Tämä työ on jo nyt tasapainoilua budjetin ja henkilöstön jaksamisen kanssa: miljardiluokan lisäsäästöillä kehittämistyö näivettyy, jopa taantuu.

Sote-sektorin kaikista työntekijöistä naisia on liki 90 prosenttia. Työikäisistä omaishoitajista noin 75 prosenttia on naisia. Sotea kuristava velkajarru uhkaa muuttua myös tasa-arvojarruksi: sote-palvelujen naistyöntekijöiden työolot ja palkkakehitys jäävät polkemaan paikoilleen, alan veto- ja pitovoima kärsivät.

Suomi on katsonut esimerkkiä muista Pohjoismaista, paitsi ei sote-sektorin työolojen kehittämisessä. Naapuriemme naiset saavat sotealalla parempaa palkkaa ja työolosuhteet ovat rauhallisemmat. Velkajarru ei saa aiheuttaa sote-osaajiemme aivovientiä muualle tai pakottaa hoivavastuuta jo nyt kantavia naisia jäämään kokonaan pois palkkatyöstä. Nämä riskit ovat todellisia, jos heikentyvät palvelut tekevät työkuormasta kohtuuttoman tai hoivaa tarvitsevien läheisten arjesta kestämättömän vaikeata.

Tällainen tulevaisuusvisio ei olisi reilu, tasa-arvoinen eikä julkista taloutta vahvistava.

Nyt tarvitaan malttia ja viisautta torjua lyhytnäköiset leikkaukset, jotka kasvattaisivat ongelmia, raskaampien palvelujen tarvetta ja samalla myös kustannuksia tulevina vuosina.

Velkajarrumenettely ei saa heikentää peruspalveluja eikä henkilöstön työmahdollisuuksia ja työolosuhteita hyvinvointialueilla.

Hyvinvointialueiden rahoituksen pitää säilyä riittävällä tasolla samalla kannustaen vaikuttavuuteen, tuottavuuteen sekä ongelmien hoitamiseen jo varhaisessa vaiheessa. Nyt tarvitaan malttia ja viisautta torjua lyhytnäköiset leikkaukset, jotka kasvattaisivat ongelmia, raskaampien palvelujen tarvetta ja samalla myös kustannuksia tulevina vuosina.

Päätösten perustaksi tarvitaan huolelliset ja läpinäkyvät laskelmat siitä, miten rahoitusmuutokset vaikuttavat palveluihin, henkilöstöön ja ihmisten arkeen. Luottamus ja usko valoisaan tulevaisuuteen ovat talouden buustereita – niitä ei hyvinvointia leikkaamalla edistetä. Kun palvelut toimivat ja henkilöstö voi hyvin, myös yhteiskunnan taloudellinen kestävyys vahvistuu.

Suomi oli 50 vuotta sitten köyhempi valtio kuin nyt. Silti meillä oli silloin varaa kehittää hyvinvointipalveluja ihmisten tarpeiden mukaisesti.

Ei päästetä nyt rapautumaan sitä, mitä on yhdessä kymmenien vuosien aikana rakennettu.

Blogikirjoitus on julkaistu Demarinaiset.fi -sivustolla 18.5.