Miksi työnantajat voivat yhä varastaa työntekijöiltä – eikä siitä seuraa rangaistusta?

Suomessa on viime aikoina tullut julki useampia tapauksia, joissa työnantaja on maksanut työntekijöilleen liian pientä palkkaa. Monia näistä yhdistää se, että työntekijät ovat ulkomaalaisia. Viimeksi tänään tiistaina toimittaja Paavo Teittinen on kertonut Helsingin Sanomissa Googlen Haminan-datakeskustyömaan ukrainalaisista sotapakolaisista, joille maksetuista palkoista saattaa puuttua jopa puolet.

Jos työntekijä ottaisi työnantajan kassalippaasta rahaa ja selittäisi tekoa “tulkintaerheellä”, “epäselvällä sopimuksella” tai “vahingolla”, tilanne olisi yksiselitteinen. Kyseessä olisi rikos, ja seuraukset olisivat selkeät, mukaan lukien työsuhteen päättyminen.

Samaan aikaan suomalaisessa työelämässä sallitaan päivittäin vastaavan suuruinen – ja usein paljon suurempi – omaisuuden siirtäminen työntekijältä työnantajalle ilman, että mitään rikosta katsottaisiin tapahtuneen. Palkan laiminlyönti tai tietoinen alipalkkaus ei Suomessa ole rikos, vaikka tosiasiassa kyse on työntekijän työpanoksen ottamisesta ilman asianmukaista korvausta. Meidän järjestelmässämme tätä ei ole katsottu kriminalisoinnin perusteeksi palkkavarkautena, vaikka kyse ei ole kielikuvasta vaan aivan todellisesta, laskettavissa olevasta taloudellisesta menetyksestä.

Norjassa ymmärretään, että työntekijältä varastaminen on varastamista silloinkin, kun se tehdään palkanmaksun kautta.

Tilanne on nurinkurinen: työntekijän tekemä varkaus on rikos, mutta työnantajan tekemä palkkavarkaus ei ole. Vain toisen osapuolen toiminta on moitittavaa ja rikosoikeudellisesti rangaistavaa. Tämä epäsuhta ei ole sattumaa, vaan seurausta lainsäätäjän rajauksista ja valinnoista – valinnoista, jotka nyt näyttävät vanhentuneilta ja kyvyttömiltä vastaamaan yhä lisääntyvään työntekijöiden hyväksikäytön muotoihin.

Naapurimaassa Norjassa palkkavarkaus on sen sijaan kriminalisoitu. Norjassa ymmärretään, että työntekijältä varastaminen on varastamista silloinkin, kun se tehdään palkanmaksun kautta. Siellä lainsäätäjä on tehnyt selkeän arvovalinnan: työntekijän suoja ei ole neuvottelukysymys, vaan rikosoikeudellinen vähimmäistaso. Suomessa keskustelu takertuu yhä rikosoikeudelliseen normilogiikkaan – siihen, voidaanko palkkavarkautta ilman nimenomaista lakiin perustuvaa minimipalkkaa “täsmällisesti määritellä” tai “sijoittaa rikoslain systematiikkaan”. Samalla työntekijöiden hyväksikäyttö Suomessa jatkuu. Norja pystyi säätämään palkkavarkauden rikokseksi, perustuipa palkan määrä lakiin tai sopimuksiin.

Suomessa työnantaja voi jäädä kiinni alipalkkauksesta, järjestelmällisestä ylityökorvausten kiertämisestä tai vakavastakin työvoiman hyväksikäytöstä ilman, että sillä olisi merkittäviä seurauksia. Työsuojeluviranomaisilla ei ole riittäviä keinoja eikä resursseja, rikosoikeudelliset prosessit ovat hitaita ja harvinaisia, ja seuraukset – jos niihin asti päästään – ovat lähes aina olemattomia verrattuna siihen rahalliseen hyötyyn, jonka työnantaja on hyväksikäytöllä saanut. Taloudellisesta näkökulmasta katsottuna järjestelmällinen alipalkkaus on Suomessa riskiltään pieni ja tuotoltaan suuri liiketoimintastrategia.

Hyväksikäytöstä tulee markkinaetu, rehellisyydestä kilpailuhaitta.

Tilanne ei ole ainoastaan epäoikeudenmukainen, vaan se vääristää kilpailua. Yritys, joka maksaa työntekijöilleen lain ja työehtosopimusten mukaisen palkan, ei voi kilpailla hinnalla toimijan kanssa, joka tietoisesti leikkaa kulujaan työntekijän kustannuksella. Hyväksikäytöstä tulee markkinaetu, rehellisyydestä kilpailuhaitta. Tämä ei ole yksittäisten työnantajien ongelma, vaan koko toimialojen rehellisyyttä rapauttava rakenne.

Entä ne harvat tapaukset, joissa työnantaja todella tuomitaan työntekijän hyväksikäytöstä? Sakot ovat pieniä, korvaukset jäävät monesti toteutumatta ja yritys voi jatkaa toimintaansa tavalla, joka ei käytännössä muutu lainkaan. Nykyinen suomalainen järjestelmä ei estä laittomasti toimivia työnantajia jatkamasta hyväksikäyttöön perustuvaa liiketoimintaa – ei vaikka heidät olisi todettu syyllisiksi. Rangaistus ei muuta käyttäytymistä, koska rangaistus ei tunnu miltään.

Norjan ratkaisu näyttää tässä valossa enemmän kuin pelkältä kriminalisoinnilta: se on selkeä signaali siitä, että järjestelmä suojelee työntekijöitä yhtä tosissaan kuin se suojelee työnantajia työntekijän aiheuttamilta vahingoilta. Suomessa tämä tasapaino puuttuu. Meillä lainsäädäntö suojelee työnantajaa rikossyytteiltä siinäkin tilanteessa, jossa hän tosiasiassa hyötyy työntekijän työstä ilman tekijälle maksettavaa korvausta.

Kuinka kauan voimme ylläpitää järjestelmää, jossa rehellinen yritys on lähtökohtaisesti heikommassa asemassa kuin se, joka tietoisesti rikkoo sääntöjä? Taloudellisen hyödyn tavoittelu työntekijöiden kustannuksella ei saa olla kannattavaa. Tällä hetkellä Suomessa se kuitenkin on – ja se on seurausta poliittisesta ja lainsäädännöllisestä passiivisuudesta, ei väistämättömyydestä.

Rikosoikeudellinen normi ei ole vain rangaistusjärjestelmä, vaan yhteiskunnan viesti siitä, mikä on hyväksyttävää ja mikä ei. Norja on lähettänyt jo viestin, ettei maassa hyväksytä alipalkkausta. Suomessa sen aika on vasta tulossa – jos poliittista rohkeutta löytyy.