Koordinaatio on muuta kuin yhdenkoon pakkoratkaisuja

Blogi 22.02.2023 14:12 Eloranta Jarkko
Jarkko Eloranta

Ahtaajien lakko on saanut aikaan työnantajapuolella juuri sellaisen primitiivireaktion kuin saattoi arvata. Vuorosanat ovat tuttuja ja lakkoa vastustavat argumentit puhki soitettuja, mutta aina niitä vain toistellaan. 

Monenlaista asiaa ja murhetta yritetään ahtaajien päälle vyöryttää vanhalla hyvällä mallilla, jossa faktat eivät vetävää tarinaa häiritse. Työnantajapuoli riensi julkisuuteen kertomaan ahtaajien palkat jo ennen kuin lakko alkoi. Kuvaa ylipalkatuista ja kyltymättömistä Suomen kansantalouden murskaajista ryhdyttiin rakentamaan huolella heti.

On suorastaan hellyyttävää, miten työnantajapuoli on huolissaan palkansaajien keskinäisestä solidaarisuudesta. Suhteellisen hyväpalkkaiset duunarit eivät saa pyytää ja neuvotella palkankorotuksia itselleen, koska iso joukko palkansaajia on jo sopimusten piirissä. Ja osa näistä palkansaajista ansaitsee ahtaajia vähemmän. 

Muina aikoina työnantajat ovat olleet tiukasti tuloerojen kasvun kannalla, mutta nyt solidaarinen palkkapolitiikka on Etelärannan erityisessä suojeluksessa. Saas nähdä kuinka kauan. Jos logiikka viedään loppuun asti, niin tullaan kaiketi näkemään ja kuulemaan sekin, että Eteläranta vaatii yritysjohtajien palkkamalttia tai peräti palkanalennuksia, jotta solidaarisuus toteutuu.

Kaiken tämän työmarkkinalevottomuuden syynä on Eteläranta itse.

Kaiken tämän työmarkkinalevottomuuden syynä on kuitenkin Eteläranta itse. Peiliä on turha syyttää, jos oma naama on vino. 

Meillä Suomessa oli suhteellisen hyvin toimiva malli työehdoista sopimiseen. Siinä huomioitiin kansainväliselle kilpailulle alttiiden alojen palkanmaksuvaran ja kilpailukyvyn rajoitteet. Sen eli keskitetyn sopimisen mallin EK veti toiletista alas, ilman että oli miettinyt, mitä putken päästä putkahtaa ulos. 

EK:ssa ajateltiin, että työantajien yksipuolisella mahtikäskyllä suomalainen ammattiyhdistysliike lähtee marssimaan heidän komennossaan. Se oli iso virhearvio, jonka hintaa maksavat nyt niin elinkeinoelämä kuin palkansaajatkin. 

Yksipuoliset, pakotetut ratkaisut eivät kestä työmarkkinapainetta. Se on nähty jo monta kertaa aikaisemminkin, mutta niin vain Eteläranta pitää virheellisestä päätöksestään kiinni. Ylpeyden hinta on kova, mutta periksi ei anneta. Sitä voi kait kutsua ideologiseksi ratkaisuksi, koska pragmaattisesti toimien asiat olisivat varmasti toisin.

Palkansaajapuoli on useaan otteeseen, niin keskusjärjestöjen kuin eri toimialaliittojenkin suulla todennut, että työmarkkinaosapuolten on syytä istua alas ja yhdessä miettiä miten systeemi saadaan toimimaan paremmin. Työnantajalinnakkeen yksiselitteinen vastaus on ollut Ei Käy. Se on samaan aikaan surullista ja onnetonta. 

Omien virheiden tunnustaminen on aina hankalaa, mutta kun sen on tehnyt, niin olo helpottaa. Nyt olisi virheen tunnustamisen paikka ja aika uuden alun hakemiselle työmarkkinoille. Ei palkansaajillakaan ole tarjota yhtä mallia ratkaisuksi, mutta meillä näyttää olevan edes halu korjata sitä mikä on rikki. Se on aika paljon enemmän kuin se, mitä naapurilla on.

Ovatko AKT:n vaatimukset kohtuuttomia tai jotenkin lain tai normien vastaisia? Yksinkertaisesti eivät ole.

Takaisin auto- ja kuljetusalan AKT:n työtaisteluihin. Julkisuudessa olleiden tietojen mukaan AKT hakee Saksan teollisuuteen vertautuvia palkankorotuksia. Näinhän me SAK:n hallituksessa päätimme joulukuun 12. päivä.  

Ilmeisesti AKT:n vaatimukset ovat korkeampia kuin jo saavutetuissa palkkaratkaisuissa, ainakin jos uskomme työnantajapuolta ja sovittelijaa. Mutta ovatko AKT:n vaatimukset kohtuuttomia tai jotenkin lain tai normien vastaisia? Yksinkertaisesti eivät ole. Jokaisella ammattiliitolla on sopimusvapaus ja se saa itse päättää omat neuvottelutavoitteensa ja omat sopimusratkaisunsa. Ne eivät kuulu SAK:n päätettäväksi, eivätkä ainakaan työnantajaliittojen tai sovittelijan päätettäväksi. 

Valtakunnansovittelija on kertonut toteuttavansa kierroksen avauksen linjaa kaikissa perässä tulevissa neuvotteluissa ja sovitteluissa. Ymmärrettävää tietyllä tavalla, mutta ongelmallista toisella tavalla. Kysymyshän on siitä, pyrkiikö sovittelija saamaan työkiistat loppumaan vai ylläpitämään avauksen tasoa. Ja jos ainoa tavoite on ylläpitää avauksen tasoa, niin silloinhan kysymys ei ole sovittelusta vaan pakottamisesta. Se on kovin toisenlainen lähtökohta kuin sovittelu, kompromissin hakeminen ja sen löytäminen.

Kieltämättä on ongelmallista, että sopimuskierroksen avausratkaisu ei välttämättä toimi mallina kaikille perässä tuleville sopimuksille. Mutta vielä isompi ongelma on se, että avausratkaisu on yhden koon pakotusratkaisu muille aloille. Se johtaa työmarkkinahäiriöihin ja konfliktiherkkyyteen. Yhteisen koordinaation ja alakohtaisen joustavuuden tasapaino pitää löytää, ymmärtää ja hyväksyä. Julkinen sektori näytti tässä mallia, ollaan toteutustavasta sitten mitä mieltä tahansa.  

Lienee niin, että AKT:n ja Satamaoperaattorien kiistaan löytyy ratkaisu sovittelijan eteisessä yhteisellä neuvottelutuloksella. Niin taitaa ratketa myös rautatiealan kiistat. Eivätkä ne ratkaisut uhkaa Suomen kilpailukykyä. Eivätkä ne aiheuta palkkainflaatiokierrettä. Voivat aiheuttaa harmistusta työnantajalinnakkeessa, mutta se siellä kestetään.

Ja täytyy muistaa, että ei siellä Ruotsissakaan kaikki duunariliitot aina hyväksy paikallisen SAK:n eli LO:n koordinaatiota. Milloin siitä irtoavat hoitajat, milloin raksaduunarit. Tänä keväänä siitä ovat irronneet kuljetusalan työntekijät. Sellaista se on. Työrauhan rakentaminen työmarkkinoille. Ei sileää ja täydellistä, mutta joustavaa ja pragmaattista. Sitä viisautta toivoisi myös tänne lahden itäpuolelle.