Kilpailukyvyn säilyttäminen ei estä ostovoiman parantamista

Blogi 03.12. 15:04 Kaukoranta Ilkka
SAK:n pääekonomisti Ilkka Kaukoranta

Muiden maiden palkankorotukset ja Suomen ennustettu tuottavuuden kasvu luovat tilaa ostovoiman turvaaville palkankorotuksille. Eilen hylätty valtakunnansovittelijan sovintoehdotus teknologiateollisuuteen olisi ollut palkansaajien näkökulmasta kohtuuton.

Valtakunnansovittelijan mukaan esitys palkantarkistuksista pohjautuu Suomen Pankin näkemykseen. On mielestäni sekä sovittelijainstituution että keskuspankin riippumattomuuden kannalta ongelmallista, jos sovintoesitykset perustetaan suoraan keskuspankin näkemyksiin. Olisi monella tapaa kestämätön ajatus, että palkankorotusten tasosta tosiasiassa päätettäisiin Suomen Pankin ennusteprosessissa.

Toisaalta sovintoesityksen perustelujen sisäinen logiikka tuntuu ontuvan, eikä suoraa yhteyttä Suomen Pankin näkemyksiin näytä olevan. Ennusteiden valossa Suomen hintakilpailukyky vahvistuisi selvästi esitettyä suuremmillakin palkankorotuksilla.

Sovittelijan perustelut ontuvat

Sovittelija viittaa Suomen Pankin arvioon, että ”kilpailukyky säilyisi ennallaan, jos palkkakustannusten nousu jää 1,7–2,5 prosentin välille”. Se haarukka oli kuitenkin pelkästään vuotta 2020 koskeva arvio, eli se ei sellaisenaan sovellu kahden vuoden sopimusratkaisun perustaksi.

Sovittelija perustelee ratkaisua myös sillä, että ”vuonna 2020 palkkakustannusten ennustetaan nousevan EU:n alueella 2,1 prosenttia”. Tälle ennusteelle ei ollut lähdeviitettä, mutta esimerkiksi Euroopan komissio ennusti marraskuussa EU:n vuoden 2020 työvoimakustannusten nousuksi 2,7 prosenttia, eli selvästi tuota enemmän. Toisaalta tämäkin on pelkästään vuotta 2020 koskeva tieto, eli siihen ei voi nojata kahden vuoden sopimusratkaisua tehdessä.

Kilpailukyky kestäisi selvästi suuremmat korotukset

Jos haluaa haarukoida kilpailukyvyn säilyttävää palkankorotusvaraa, pitää laskelmat pohjata koko sopimuskautta koskeviin ennusteisiin. Tätä voi lähestyä ainakin kahta kautta. Yksinkertaisinta olisi pyrkiä samaan työvoimakustannusten nousuun kuin kilpailijamaissa. Hieman hienostuneemman laskelman saa, jos huomioi myös tuottavuuden ja tähdätään samaan yksikkötyökustannusten nousuun kuin kilpailijamaissa.

Jos pohjataan palkankorotusvara työvoimakustannuksia koskeviin ennusteisiin, niin EU:n työvoimakustannusten nousuksi vuosille 2020-2021 ennustetaan yhteensä 5,4 prosenttia (Euroopan komissio) ja vastaavasti pelkälle euroalueelle 4,3 prosenttia (komissio) tai 4,7 prosenttia (EKP). Näihin nojaten Suomen työvoimakustannukset saisivat siis kasvaa 4,3–5,4 prosenttia, jos pyritään samaan vauhtiin kuin näissä verrokeissa.

Jos lähdetään haarukoimaan palkankorotusvaraa yksikkötyökustannusten kautta, niin päädytään samankaltaisiin numeroihin. Euroalueen yksikkötyökustannusten ennustetaan nousevan 2,8 prosenttia (komissio) tai 3,2 prosenttia (EKP). Yksikkötyökustannuksia vertaillessa tarvitaan myös ennuste Suomen tuottavuuskasvusta, joka vuosille 2020–2021 on 1,4 prosenttia (VM) tai 1,8 prosenttia (Etla). Näitä lukuja ynnäämällä päädytään siihen, että Suomen hintakilpailukyky säilyisi yksikkötyökustannuksilla mitattuna, jos Suomen työvoimakustannusten nousu olisi 4,2–5,0 prosenttia kahden vuoden aikana.

Jos noudattaa valtakunnansovittelijan laskutapaa ja vähentää yllä lasketuista työvoimakustannusten nousuvaroista 1,4 prosenttia työajan lyhenemisen takia ja yhteensä 0,8 prosenttia palkkaliukumia, niin saadaan tulokseksi, että kilpailukyky säilyisi työajan lyhentyessä, jos sopimuskorotukset kahden vuoden aikana ovat yhteensä 2,0–3,2 prosenttia. Puhutaan siis selvästi korkeammista numeroista, kuin sovintoesityksen 0,5+0,6+0,5=1,6 prosenttia.

Kikyn perumisen vaikutusta liioitellaan

Toisaalta voi hyvin perustein kyseenalaistaa sovintoesityksen laskukaavan, jonka mukaan kikyn työajanpidennyksen poiston kustannusvaikutus olisi 1,4 posenttia. Jos sen vaikutuksen olettaa pienemmäksi, niin vastaavasti palkankorotuksille jää enemmän tilaa.

Vaikka kilpailukykysopimus oli keskitetyksi sopimukseksi kattava, niin työajan pidennys ei toteutunut koko taloudessa. Työehtosopimusten kattavuus on 89 prosenttia ja kikyä sovellettiin 91 prosentissa työehtosopimuksista. Kilpailukykysopimuksen todellisen kattavuuden huomioiden työajanpidennyksen perumisen kustannusvaikutus ei siis voi olla 1,4 prosenttia, vaan korkeintaan 1,1 prosenttia. Sekin olisi yläarvio, koska suinkaan kaikilla työpaikoilla työajanpidennystä ei tosiasiassa toteutettu todellista työaikaa lisäten eikä muutenkaan ole selvää, miten kiky-tunnit pitäisi tässä huomioida.

Pitäisikö kiky-tuntien poistumista ylipäätään huomioida ja miten se pitäisi eri sopimuksissa tehdä? Pitäisikö palkankorotuksen vaihdella riippuen siitä, oliko alalla kiky-tunnit käytössä tai poistuvatko ne? Tällaisissa kysymyksissä mennään jo niin syvälle sopimuspolitiikkaan ja erilaisiin oikeudenmukaisuuskäsityksiin, että ekonomisti on siinä heikoilla.

Sopimusratkaisu ei synny taskulaskimella

Toisaalta vaikka sivuuttaisi pohdinnat kiky-tuntien oikeudenmukaisesta hinnoittelusta ja soveltaisi suoraan valtakunnansovittelijan laskutapaa, niin ennusteiden valossa kilpailukyvyn säilyttäminen mahdollistaisi siis selvästi suuremmat korotukset kuin sovintoesityksessä.

Toisaalta sopimusratkaisuja ei voi eikä pidä typistää pelkiksi laskukaavoiksi. Ennusteiden pohjalta voi laskea näennäistarkan korotusvaran, mutta ennusteiden epävarmuus on niin isoa, että promilletarkka mitoitus on toiveajattelua. Ennusteita pitää toki hyödyntää, mutta lopulta ratkaisut syntyvät neuvotellen eikä mekaanisten laskukaavojen lopputuloksena. Uskon ja toivon että tähänkin kiistaan löytyy lopulta kaikkia osapuolia tyydyttävä sopu.