Poikkeukselliset työehtojärjestelmät ovat yleisiä – Itävallassa työnantajilla järjestäytymispakko ja Belgiassa lakisääteiset yleiskorotukset

Blogi 27.09. 14:56 Kaukoranta Ilkka
SAK:n pääekonomisti Ilkka Kaukoranta

Suomen laajaan yleissitovuuteen perustuva työehtojärjestelmä on kansainvälisesti poikkeuksellinen, mutta tällainen poikkeuksellisuus ei ole harvinaista. Kaikkien maiden työehtojärjestelmät ovat omalaatuisia oman historiansa tuotoksia eikä Suomi ole tässä suhteessa poikkeuksellinen.

Vaatiessaan yleissitovuuden rajaamista kansanedustaja Juhana Vartiainen väittää, että suomalainen yleissitovuus on kansainvälisesti ainutlaatuinen järjestelmä. Tämä ei pidä paikkansa.

Kuten Juhanan viittaamasta taulukosta käy ilmi, monissa Euroopan maissa on käytössä yleissitovuus, mutta Juhana perustelee Suomen erityisyyttä sillä, että muualla se ”yleensä edellyttää erillisiä päätöksiä eikä toimi samanlaisella automatiikalla kuin Suomessa”. Tältä pohjalta Suomen ainutlaatuisuus ei ainakaan ole ilmeistä: Suomessakin työehtosopimuksen yleissitovuus vaatii hakemuksen ja erillisen päätöksen. Kuten monessa muussa maassa, myös Suomessa on kriteerejä, joiden pohjalta päätös yleissitovuudesta tehdään. Kyseessä ei siis ole sen ihmeempi ”automatiikka” kuin muissakaan maissa.

Suomi ei ole poikkeus, jos mittarina käytetään työehtosopimusten kattavuutta ja yleiskorotuksia.

Toisaalta on kiistatonta, että juuri Suomen kaltaista järjestelmää ei muualta löydy, mutta työehtojärjestelmät eivät ylipäätään ole yhdestä puusta veistettyjä. Suomi ei kuitenkaan ole poikkeus, jos mittarina käytetään työehtosopimusten kattavuutta ja yleiskorotuksia.

Kaikissa pohjoismaissa työehtosopimusten kattavuus on korkea. Norjassa, Ruotsissa ja Islannissa maksetaan myös yleiskorotuksia.
Pohjoismaiden sijaan nostan tässä esiin kaksi muuta Euroopan maata osoittamaan, että Suomen kaltainen yleissitovuus ei ole mikään kummajainen työehtojen maailmassa.

Belgiassa lakisääteisiä yleiskorotuksia ja ylärajoja palkankorotuksille

Belgian työehtojärjestelmää on perin vaikea ymmärtää suomalaisesta näkökulmasta, niin erilainen se on. Kuten Suomessa, Belgiassa on hyvin kattava yleissitovuus. Työehtosopimusten kattavuus on peräti 96 prosenttia, eli selvästi korkeampi kuin Suomessa.

Tämän lisäksi Belgiassa on lakisääteinen palkkaindeksointi, mikä tarkoittaa, että palkat seuraavat automaattisesti inflaatiota. Käytännössä kyse on siis palkkojen ostovoiman säilyttävistä lakisääteisistä yleiskorotuksista. Näiden lisäksi tulevat erikseen yleissitoviin työehtosopimuksiin perustuvat ostovoimaa kasvattavat palkankorotukset.

Yrityksiä voidaan jopa sakottaa normin ylittävistä palkankorotuksista.

Minimikorotusten lisäksi laki määrittää maksimin keskimääräisille palkankorotuksille. Tällä tavoin pyritään varmistamaan, että palkat eivät nouse kilpailijamaita nopeammin. Palkkojen kehitystä seurataan yritystasolla ja yrityksiä voidaan jopa sakottaa normin ylittävistä palkankorotuksista.
Belgiassa on siis laajan yleissitovuuden lisäksi lakisääteisiä yleiskorotuksia ja yläraja palkankorotuksille. Tähän verrattuna puhe sopimusvapauden rajoituksista Suomessa tuntuu vähän hassulta.

Itävallassa yleissitovuuden ohella on todellinen järjestäytymispakko

Suomessa on käyty keskustelua ”luottamusmiespakosta” ja oltu huolissaan siitä, että sopimusjärjestelmä ”syrjii” järjestäytymättömiä eli työnantajaliittoon kuulumattomia yrityksiä. Tämä on nähty ongelmallisena negatiivisen järjestäytymisvapauden kannalta. 

Kritiikin taustalla olevat paikallisen sopimisen rajaukset eivät johdu tarkoituksellisesta järjestäytymättömien yritysten syrjinnästä, vaan halusta suojella palkansaajia varmistamalla tasapuolinen neuvotteluasetelma. Joka tapauksessa tässä suhteessa Suomi on negatiivisen järjestäytymisvapauden mallimaa suhteessa Itävaltaan.

Itävallassa yrityksillä on lakisääteinen velvoite liittyä työehtosopimuksia neuvotteleviin kauppakamareihin. Kun kaikki yritykset ovat velvoitettuja liittymään työnantajajärjestöihin, työehtosopimusten kattavuus lähentelee sataa prosenttia, sillä kaikki ovat järjestäytyneinä yrityksinä velvoitettuja noudattamaan työehtosopimuksia. Tämän lisäksi Itävallassa on yleissitovuus, mutta sen merkitys on tuossa kontekstissa luonnollisesti vähäinen.

Monta tietä hyvään lopputulokseen

En väitä olevani työehtosopimusjärjestelmien asiantuntija, mutta sen olen oppinut, että eri maiden työehtojärjestelmät ovat kaikki hyvin omanlaisiaan. On olemassa laaja kirjo erilaisia työehtojärjestelmiä, jotka kaikki tuottavat hyviä lopputuloksia.

Lyhyesti kuvaamissani Belgian ja Itävallan järjestelmissä ei ole samanlaista yleissitovuutta kuin Suomessa, vaan jotain vielä enemmän: lakisääteiset yleiskorotukset ja työnantajien pakkojäsenyys. Jos työttömyyttä pitää mittarina, molemmat näyttävät tuottavan aika hyviä tuloksia. Belgiassa työttömyysaste on 6,1 prosenttia ja Itävallassa 5,1 – molemmissa siis alempi kuin esimerkiksi Ruotsissa.

En lähtisi silti kopioimaan näitä järjestelmiä Suomeen. Mielestäni ne kuitenkin osoittavat, että Suomen kaltainen yleissitovuus ei ole kansainvälisesti ainutlaatuista eikä este nykyistä alhaisemmalle työttömyydelle.

Pääekonomisti Ilkka Kaukoranta
Twitter: @ikaukora