Perhevapaauudistus lisäisi paikallista sopimista

Blogi 16.08.2016 14:47 Kaukoranta Ilkka
SAK:n pääekonomisti Ilkka Kaukoranta

Perhevapaiden jäykät säännöt rajaavat tarpeettomasti työn ja perhe-elämän yhteensovittamista. Äitiys- ja vanhempainvapaat on käytettävä yhdessä pötkössä, eikä päivärahan nostamista voi keskeyttää työskentelyn ajaksi.

Kesken äitiys- ja vanhempainvapaan voi toki työskennellä, mutta työskentelypäiviltä päiväraha maksetaan minimitasoisena. Työskentelystä siis käytännössä rangaistaan leikkaamalla etuutta.

Perhevapaiden joustavoittaminen ei olisi vain palkansaajien etu, vaan myös yritysten etu.

Uudistettu perhevapaajärjestelmä voisi osaltaan edistää paikallista sopimista, jos vanhemmilla olisi nykyistä enemmän mahdollisuuksia päättää etuuksien käytöstä työpaikalla yhdessä työnantajan kanssa.

Esimerkiksi jos työntekijällä on vaikeasti korvattavaa erityisosaamista, sijaisjärjestelyiden kannalta voisi olla helpointa, jos henkilö olisi vanhempainvapaalla vaikkapa neljä päivää ja töissä yhden päivän viikossa.

Jollekin työntekijälle lyhyt piipahdus töissä kesken perhevapaan voisi olla virkistävää vaihtelua arkeen, joku toinen voisi kokea tärkeäksi osallistua perhevapaan jälkeisen työn suunnitteluun ja on niitäkin, joille perhevapaan lomassa tehty työ on tarpeellinen lisä toimeentuloon.

Mitään pakkoa työskentelyyn tai työn tarjoamiseen kesken vanhempainvapaan ei tietystikään olisi, mutta ei ole mitään syytä, miksi etuusjärjestelmän jäykkyyden pitää rankaista taloudellisesti työn tekemisestä ja teettämisestä.

Nykyinen osittainen vanhempainraha ei taivu edellä kuvattuihin tilanteisiin, sillä sen käyttäminen on tehty hyvin hankalaksi.

Etuuden edellytyksenä on, että molemmat vanhemmat lyhentävät työaikaa vähintään kahdeksi kuukaudeksi niin, että työaika ja palkka ovat 40–60 prosenttia kokoaikaisesta työajasta ja palkasta.

Kyselyiden perusteella perheet haluavat perhevapaamalleja, jotka tukevat osa-aikatyötä. Siitä huolimatta osittaista vanhempainrahaa käyttää vain 0,07 prosenttia lapsiperheistä.

Osa-aikaista työskentelyä tukisi parhaiten, jos vanhempainvapaan ja työn vuorottelu olisi sallittua.

Vanhempainrahaa tulisi voida nostaa puolitettuna tai vain osalta viikkoa. Silloin molemmilta vanhemmilta ei edellyttäisi samanlaista ja yhtäaikaista osa-aikatyöskentelyä, vaan oikeus olisi yksilöllinen.

Vanhempainraha jäisi työskentelypäiviltä säästöön käytettäväksi myöhemmin.

Työntekijä ja työnantaja voisivat siis sopia työskentelystä ilman, että siitä rankaistaan pienentämällä vanhempainrahaa.

Uudistuksen myötä työnantaja voisi houkutella perhevapaalla olevaa vaikkapa ruuhka-avuksi tai osallistumaan suunnittelukokoukseen.

SAK esitteli keväällä nykyiselle perhevapaajärjestelmälle vaihtoehdon, joka toimisi juuri edellä mainitulla tavalla.

Esitys on kustannusneutraali, eli se ei lisäisi nykyisiä kustannuksia lainkaan, mutta samaan aikaan järjestelmä tukisi aiempaa paremmin perheiden työllistymistä.

Ideana mallissa on lisätä joustavuutta ja sallia erilaiset ratkaisut.

Tarkoitus ei ole lisätä työnantajan velvoitteita ja työntekijän subjektiivisia oikeuksia – työnantajaa ei siis pakotettaisi myöntämään yhden päivän perhevapaita tai osittaisia vanhempainvapaita, jotka ovat työpaikan kannalta hankalia.

Nykyään työntekijän oikeudet perhevapaisiin ovat sidoksissa sairausvakuutuslain mukaisiin etuusjaksoihin.

Tämän kytköksen myötä äidillä on oikeus pitää perhevapaansa viidessä jaksossa eli äitiysvapaana, kahtena vanhempainvapaajaksona tai kahtena hoitovapaajaksona.

Isä voi pitää niitä kymmenessä jaksossa, eli neljänä isyysvapaajaksona äidin kanssa, kahtena vanhempainvapaajaksona, kahtena isyysvapaajaksona ja kahtena hoitovapaajaksona.

SAK:n esittämän perhevapaauudistuksen myötä laki ei enää rajoittaisi etuusjaksojen määrää, eli etuuslaki sallisi perhevapaiden joustavan käytön.

Työntekijän oikeudet perhevapaisiin tulisi kirjata uudistuksen yhteydessä suoraan työsopimuslakiin siten, että työntekijän oikeudet ja työnantajan velvoitteet säilyvät lähellä nykykäytäntöä.

Ilkka Kaukoranta
Ekonomisti, SAK
@ikaukora

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran Aamulehdessä 3. heinäkuuta 2016.