Työaikalaki pitää tuoda tälle vuosisadalle

Blogi 13.05.2016 09:50 Lehto Anu-Tuija
Lakimies Anu-Tuija Lehdon kasvokuva.

Työelämä ja työn tekemisen muodot ovat muuttuneet viime vuosikymmeninä. Muutokset eivät näy vielä työaikalaissa, jonka sisältö laahustaa 1990-luvulla.

Vakituisen ja kokoaikaisen, työpaikalla ja toimistoaikaan tehtävän työn rinnalle on tullut yhä uusia työn tekemisen muotoja. Työtä tehdään yhä useammin työmatkalla ja mihin vuorokaudenaikaan hyvänsä.

On vuokratyötä, tarvittaessa töihin kutsuttavia työntekijöitä ja itsensä työllistäjiä. On alustataloutta ja muuta verkostomaista työtä.

Juha Sipilän (kesk) hallituksen ohjelmassa on kyllä työaikalain uudistaminen, mutta hallitus lähestyy asiaa paikallinen sopiminen edellä.

Jos uudistuksen lähtökohdaksi ei oteta työelämän muuttumista ja muutosten vaikutuksia työntekijöihin ja yrityksiin, uudistettu työaikalaki ei vastaa tämän vuosisadan työelämän tarpeita.

Tekniikan kehittyminen on johtanut monilla työpaikoilla siihen, että kaikkien on oltava koko ajan tavoitettavissa. Osa työnantajista ja asiakkaista edellyttää, että soittoihin ja sähköpostiviesteihin vastataan välittömästi.

Työaikalain uudistamisen lähtökohdaksi pitäisi ottaa työn ja vapaa-ajan välinen suhde sekä työn vaikutukset työntekijän ja hänen perheensä hyvinvointiin. Laissa pitäisi säätää, milloin työntekijällä on oikeus olla sähköpostin ja kaikenlaisten sähköisten vempaimien tavoittamattomissa. Uudistus on siis tehtävä vapaa-ajan eikä työajan näkökulmasta.

Tällainen lähestymistapa antaisi mahdollisuuden tarkastella työaikaa työntekijälähtöisesti, kun nykyisin työaikaa tarkastellaan työpaikkakohtaisesti.

Yritykset ja työntekijät haluavat yhä yksilöidympiä työaikoja. Lainsäädännön täytyy sallia eri aloille erilaisia ratkaisuja. Tarvitaan kuitenkin myös valmiita malleja, jotta kaikkien työpaikkojen ei tarvitse keksiä omaa työaikajärjestelmää.

Esimerkiksi työaikapankkeja on käytössä tätä nykyä valitettavan vähän. Työmarkkinajärjestöt ovat yrittäneet laatia yhteistä ohjeistusta siinä kuitenkaan onnistumatta. Työnantaja haluaa päättää työaikapankissa olevien vapaiden pitämisestä yksin, kun taas työntekijäpuoli haluaa järjestelyn, joka ottaa paremmin huomioon työntekijöiden edut.

Työntekijän tulisi saada valita nykyistä vapaammin työn tekemispaikka ja -aika. Sen sijaan, että työnantaja kontrolloi työntekijän työpaikalla olemista, painopiste tulisi siirtää työn tuloksiin.

Työaikalakia on muutettava niin, että työpaikan ulkopuolella – esimerkiksi työmatkalla – tehty työ on työaikaa. Nyt näin ei ole.

Työaikalaki ei myöskään tunnista jatkuvaa työvuoron päivystämistä. Nollatuntisopimuksella oleva työntekijä on käytännössä koko ajan työnantajan käytettävissä, mutta hän ei saa päivystämisestä palkkaa.

Esimerkiksi palvelualalla moni työntekijä joutuu jatkuvasti vilkuilemaan puhelintaan, koska seuraava työvuoro ilmoitetaan kaikille halukkaille tekstiviestinä.

Työaikalakia tulisi täsmentää niin, että työntekijä saa korvauksen odottelusta, joka rajoittaa hänen vapaa-aikaansa. Jos työntekijä joutuu odottamaan seuraavaa työvuoroa pitkään, tulisi osan ajasta olla työaikaa, josta maksetaan täysi palkka.

Lakia uudistettaessa kannattaa muistaa, että tarvittaessa töihin tuleva työntekijä kantaa osan yrittäjän riskeistä. Hän saa töitä vain, jos yritys tarvitsee lisää työvoimaa. Muuna aikana hänellä ei ole välttämättä toimeentuloa.

Kokoaikaiset ja vakituiset työsuhteet eivät tilastojen mukaan ole katoamassa, vaikka työnteon muodot monimuotoistuvat. Vakituinen ja kokoaikainen työsuhde on nykyisin työaikalainsäädännön lähtökohta, ja niin tulee olla myös tulevaisuudessa.

Lainsäädännön pitää tukea vastedeskin sitä, että työnantajalle on edullisempaa järjestää työ kokoaikaiseksi ja vakinaiseksi. Työntekijälle tulisi puolestaan korvata se, että hän joutuu tekemään osa-aikaista tai määräaikaista työtä.

Kaikkea ei tarvitse kirjata lakiin. Lainsäädäntöä tarvitaan yleensä vain silloin, kun tavoite ei etene suosituksin tai kun täytyy turvata heikomman osapuolen edut.

Yleisiä pelisääntöjä edellyttävät myös EU:n työaikadirektiivi ja Kansainvälisen työjärjestön ILO:n sopimukset sekä uudistettu Euroopan sosiaalinen peruskirja.

Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomissa 13.5.2016.